Kookkaampi kuin koskaan

Tämä on itselleni arka, mutta samalla todella tärkeä postaus, jota olen haudutellut pitkään. Ensimmäinen vedos on muodostunut jo viime kesänä, mutta vasta nyt tuntuu, että pystyn ja haluan kohdata aiheen avoimen rehellisesti. En tällä hetkellä tunnista itseäni omassa kehossani. Olen kookkaampi kuin koskaan, eikä kehoni toimi niinkuin tiedän sen pystyvän toimia. Vaikka suhtaudunkin itseeni lempeydellä ja rakkaudella, en voi sanoa olevani täysin bien dans ma peau.

Mietin otsikointia pitkään. Mitä ja mistä ihan tarkalleen ottaen haluan kirjoittaa? Onko postauksen punainen lanka kuluneen kahden vuoden aikana kertyneet kilot ja itselleni vieraaksi muuttunut ulkomuotoni? Vai olisiko aihe sittenkin muutos laajalla kirjolla? Raskaus, äitiyden alkumetrit ja vauvavuosi, oman identiteetin kanssa taspainottelu, Helsingin sykkeestä maalle muutto, eristyneisyys ja yksinäisyys… Vai kirjoittaisinko omista kaavoistani, toimimattomista toimintamalleistani ja iänikuisista kompastuskivistäni, jotka ovat kuluneen parin poikkeustilavuoden aikana jälleen kerran nostaneet päätään, saaden kehoni ja mieleni reagoimaan…

Olen 1,5-vuotiaan tytön äiti ja kuulen usein kommentteja, että keholle täytyy antaa aikaa palautua. Itselläni raskauden aikana tulleet kilot lähtivät aluksi tippumaan luonnollisesti, mutta sitten jysähdin paikalleni niin henkisesti kuin fyysisestikin.

En omista vaakaa, enkä ole enää pitkään aikaan välittänyt kiloistani, mutta raskausaikanani painoani tietenkin seurattiin säännöllisesti neuvolassa. Vauvavuoden ajan neuvolakäynnit jatkuivat tasaisin väliajoin ja tein niiden aikana omatoimista painonseurantaa. Vaa’an lukema laski pikkuhiljaa ja olin siihen tietenkin tyytyväinen. Vuosi sitten lopputalvesta tuli kuitenkin stoppi. Ensin maidoneritykseni loppui, jonka jälkeen mursin ranteeni. Imettäminen oli kuluttanut tehokkaasti energiaa ja olin myös saanut liikkumisen kivasti käyntiin pitkillä vaunulenkeillä ja hoitamalla ison pihamme lumityöt. Sitten tuli talviurheiluonnettomuus, sain kipsin käteeni ja siihen tyssäsi kaikki. Talven edetessä kevääksi pihapiiri muuttui jääradaksi. En halunnut mennä ulos ja poteroiduin kodin seinien sisään moneksi viikoksi. Pelko, pettymys ja epätoivo nostivat päätään ja lohdutin itseäni syömällä. Vanha, tuttu turvakeino! Viikot vierivät ja toukokuisella neuvolakäynnillä totesin painoni nousseen kuusi kiloa. Nielaisin ja pidätin itkua.

Tuon vuoden takaisen puntarihetken jälkeen painoni pysyi samassa turhan korkeassa lukemassa pitkän aikaa. Samalla sisäinen ääneni alkoi muuttua. En enää poteroitunut kotiini, vaan aloin pikkuhiljaa käpertyä itseeni. En tiedä huomasiko kukaan ulkopuolelta tätä hiljaista tulehdustilaani, sillä halusin piilottaa nousevat negatiiviset ajatukset (myös itseltäni). Tunsin kylmän ja kovan sylinterisäiliön kasvavan sisälläni. Tiedättekö sellaisen, mihin ydinjäte tungetaan ja upotetaan maan uumeniin! Tämä mielikuva tuntuu tälläkin hetkellä: säiliö, jonka sisään piilotan häpeän ja pettymyksen, päätään nostavan ankaruuden ja soimaamisen. Koska eiväthän ne saa näkyä tai kuulua! Itsensä hyväksyminenhän on kärkenä kaikessa mitä teen. Workshopit, hyvinvointipäivät, tapahtumat, tekstit, kuvat, videot… Täytyy olla esimerkkinä! Ettäkö oma ulkomuotoni tai painoni saisi mieleni mustumaan? EI OLE SOPIVAA!

♡ Ei sillä painolla ole väliä, se on vaan luku! ♡ Ole armollinen itsellesi. ♡ There, there…

♡ Ei sillä painolla ole väliä, se on vaan luku! ♡ Ole armollinen itsellesi. ♡ There, there…

Viime viikolla oli tyttäreni viimeisin neuvolakäynti ja nousin puolen vuoden tauon jälkeen vaa’alle. Jouduin jälleen nielaisemaan ja hengittelemään hetken. Painoni oli noussut ja lukema oli sama, kuin raskaana ollessani, viimeisessä punnituksessa ennen synnytystä. Haluaisin voida edelleen sanoa, etten välitä vaa’an lukemasta, mutta nyt on pakko välittää! Kyse on nimittäin terveydestäni. Täytän pian 43. Olen viime kesästä asti kärsinyt erilaisista vaivoista ja oireista, joiden tiedän liittyvän ikääntymiseen ja ylipainooni. Polveni ja nilkkani oireilevat, puuskutan ja kuorsaan, olen muuttunut kömpelöksi… Tunnen kertyneet kilot kehossani todella raskaina, raskaampina kuin raskaana ollessani.

Olen 160 cm pitkä ja painan 79 kg. Painoindeksini on 31.

Vyötärönympärykseni on 105 cm. Kehostani 39 %, eli 31 kg on rasvaa.

Tiedän, ettei paino tai painoindeksi ole tärkein hyvinvoinnin mittari, mutta nyt kun kiloja on reippaasti ylimääräisiä, halusin tsekata missä menen. Mittasin samalla vyötärönympärykseni, eikä hyvältä näytä terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Naisilla tavoitearvo on alle 90 cm. Kävin viime viikolla myös Inbody- eli kehonkoostumusmittauksessa. Se on ollut itselleni erittäin hyvä seurantatyökalu vuosien varrella. Mittaus kertoi kehoni rasvamassasta ison osan olevan terveydelle todistetusti haitallista keskivartalon alueelle, sisäelinten ympärille ja vatsaonteloon kertynyttä viskeraalista rasvaa. Painoindeksini laskin Sydänliiton sivuilta löytyvällä laskurilla. Normaalipainon viitearvo on <25, ylipaino muuttuu lihavuudeksi lukemalla 30. Samalla sivulla on myös hyvä ohjeistus vyötärönympäryksen mittaamiseen.

Kaipaan ketterää kehoani, joka jaksaa ja pystyy. Kaipaan liikkumisen tuomaa iloa ja kepeyttä. Kaipaan myös inspiraatiota, kauniisti laskeutuvia vaatteita ja muitakin kuin joustovyötäröisiä housuja. Rakastan pukeutumista ja haluaisin voida valita vaatteeni muun kuin mahtumisen perusteella. Ensimmäistä kertaa elämässäni suosikkivaateliikkeiden housukoot loppuvat kesken. Olen myös tehnyt useita kertoja hutiostoksia mm. alusvaatteissa kuviteltuani L-kokoisten pikkareiden mahtuvan päälleni.

Koen häpeää kohdatessani pitkästä aikaa tuttuja ja yhteistyökumppaneita, ollessani esillä mediassa tai vetäessäni omia hyvinvointitapahtumiani.

Yritän olla tuntematta, mutta häpeällä on pitkät juuret. Häpeäminen nolottaa = double-trouble! Nytkin nolottaa ja hävettää kirjoittaa ja lukea nuo sanat. Olen kuitenkin lempeä itselleni ja ymmärrän, että viime vuosien aikana elämässäni on tapahtunut isoja asioita. Olen tehnyt paljon töitä opetellakseni armollisuutta, nyt on vuorossa häpeän tunteen työstö. Ja niiden toimimattomien toimintamallien! Tunnen kuitenkin ylpeyttä siitä, etten ole enää ankara ja vaativa itseäni tai ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan. Nykyään myös tunnistan jos lempeä ja hyvinvoiva sisäinen ääneni alkaa mennä negatiiviseen vireeseen ja osaan reagoida. Käyn jatkuvaa vuoropuhelua itseni kanssa ja opettelen antamaan myös kielteisille ajatuksille ja tunteille tilaa.

Näen itseni kauniina, vaikken tunnistakaan omakseni tämänhetkistä ulkomuotoani. Näen silmissäni surua ja pettymystä, mutta myös toiveikkuutta. Olen onnellinen, vaikken voikaan sanoa olevani joka päivä tyytyväinen itseeni. Olen kiitollinen, vaikka pohdinkin ulkonäköäni. Kasvoni ovat pulskistuneista poskista huolimatta kauniit, ja aina kun tunnen syvän rauhan sisälläni, tiedän, että säteilen sitä myös ulospäin. ♡